Fitness Classic 2017 verestää muistoja

Kuva: Mikko Niemi

Fitness Classic on parhaillaan käynnissä Helsingin kulttuuritalolla. Tänäkään vuonna en ostanut lippuja kisakatsomoon, intohimo fitnesskilpailemiseen on tainnut sammua lopullisesti. Vanhojen kuvien katselu hämmentää, olin ulkoisesti niin paljon kovemmassa kunnossa, mutta sisäisesti niin paljon enemmän hajalla.

Rehellisesti sanottuna olin unohtanut koko kevään Fitness Classicin, vaikka vielä viime kesänä harkitsin vakavasti osallistuvani juuri tähän 2017 kevään kilpailuun. Uskomatonta, kuinka ajatukset voi muuttua ja selkiintyä omassa mielessä niin paljon muutamassa kuukaudessa. Siihen tarvittiin vain hetki aikaa pysähtyä kuuntelemaan omaa itseään ja pohtimaan kuka mä oikeastaan olen, mikä on mulle tärkeetä elämässä ja mihin suuntaan mä olen menossa. Californian reissulla mä taisin hukata kiireen tunteen, taisin päästä irti stressistä ja jonnekkin matkan varrelle tipahti myös ne kisahaaveet.

Kuva: Juha Tikkanen

 

Kuva: Juha Tikkanen

Piti olla kuin duracell-pupu, luulin ettei mun paristot loppuisi koskaan. 

Pakko myöntää, että katsellessa vanhoja kuvia, kroppa oli kireempi, mutta niin oli mielikin. Olin itseäni kohtaan vaativa. Arki oli tiedostamatonta suorittamista ja pakkomiellettä saavuttaa elämässä mahdollisimman paljon, olla jotakin, saada aikaiseksi. Olin kuin jokin duracell-pupu, koko ajan menossa. Kuvittelin joskus, ettei mun paristot lopu koskaan. Kunnes jossain vaiheessa vauhti alkoi hiipumaan ja ihmettelin mikä mua vaivaa, miksi en enää muista asioita, miksi en pysty keskittymään, miksi arki tuntuu haastavalta ja raskaalta. Oikea veto siinä tilanteessa olisi takuulla ollut vain totaalilepo ja sairasloma. 

Olen hidastanut tahtia, lakannut olemasta vaativa. Ei tarvitse olla supernainen ja hyvä muistutus tähän oli esimerkiksi Kira Kososen viime viikolla julkaisema postaus treeniuupumuksesta. Janni Hussi on kertonut jo aikaisemmin julkisesti fitnessin polttaneen hänet loppuun, Even kanssa ollaan jaettu yhteistä kokemusta. Sofia Belórf oli antanut haastattelun jossain vaiheessa Ilta-Lehdelle siitä, kuinka raskas kokemus fitnessdietti oli. Tämä samaistuminen toisten kokemuksiin saa mut huokaisemaan helpotuksesta. Mä en olekaan huono, kun koin palavani loppuun rajoitetusta ruokavaliosta, suurista treenimääristä, kolmivuorotyöstä ja ainaisesta kiireen tunteesta. Kaikki langat eivät tahtoneet enää edes pysyä käsissä, kun paineli pääkolmantena jalkana menemään joka päivä. Koin aina kaipaavani enemmän omaa aikaa, kuitenkaan koskaan löytämättä aikaa itselleni.

Aloittaessani fitnessbuumin omassa elämässä monta vuotta sitten, mun kuva fitnesstytöistä oli juuri se, et ne on ylipirteitä, superenergisiä ja jaksavia, ennenkaikkea hyvinvoivia. Sosiaalinen media antoi ymmärtää, että fitness ihmiset elää jollain superlevelillä. Kysymys kuuluukin missä menee hyvinvoinnin ja ylisuorittamisen raja? Liikunnan ja terveellisen ruokavalion aloittaminen antoikin alussa rutkasti lisäpuhtia mun arkeen, mutta jossain vaiheessa se alkoi kääntyä miinukselle. Kisadietit on olleet mun heikkokohta, ne imi mut ihan kuiviin henkisesti ja fyysisesti. Jälkeenpäin on hyvä sanoa, että mulle ois pitänyt määrätä pakkolomaa ja rentoutumisharjoituksia. Enhän mä itse tunnistanut edes olevani silloin lopun edellä, vaikka oireet oli silmin nähtävät.

Kuva: Harri Masko
Kuva: Harri Masko

Minulle fitnesskilpaileminen ei ole hyvinvointia, se on rankkaa kamppailua itsensä kanssa.

Fitnesskilpaurheilu ei ole minulle hyvinvointia. Hyvinvointi käsite tarkoittaa mulle enemmän itsensä kuuntelua, sallivuutta, mutta kuitenkin terveellistä ruokaa ja liikuntaa sopivassa suhteessa henkilön itsensä jaksamiseen. Se oma jaksaminen on myös opittava tunnistamaan, stressantunut ihminen ei välttämättä edes näe, että nyt mennään liian lujaa. Sitten kun se loppuun palaminen iskee, tulet kyllä huomaamaan, että virta loppui.

Minkälaisia ajatuksia fitnesskilpaileminen teissä herättää? Ihastusta, vihastusta, vai jotakin muuta?

-M

Mäkin oon rikki

Nyt kirjotan aiheesta mikä ei ole trendikästä, nimittäin siitä, että olemme hauraita ihmisiä. Emme ole mitään koneita.  Kirjoitan tästä siksi, koska mieleni ei ole ollut positiivisimmasta päästä tänään. Haluan olla aito ja kirjoittaa oikeista fiiliksistäni, enkä näyttää vain kiillotettua pintaa. Olen kärsinyt pahoista lihasjumeista kisaamiseni jälkeen, jotka aina pahenevat ennen menkkoja. Kohta kisaamisestani on jo kaksi vuotta ja en pysty vieläkään tekemään yhtä punnerrusta ilman, että seuraavana päivänä kroppani ei olisi jumissa. Jumi on niin paha, että henki ei kulje. Syytä ei ole toistaiseksi vielä löytynyt. Epäilen kuitenkin itse jotain stressiperäistä. Valehtelematta olen pystynyt käymään kisaamiseni jälkeen ehkä kahdeksan kertaa salilla. Painoilla en voi enää treenata. Se ei sikäli haittaa minua, koska sali ei oo enää mun intohimo, mutta lihassäryt ilman treeniä ovat ikävävaiva.

 Mä puhun itsekin unelmista ja niiden saavuttamisesta, mutta se ei tarkoita etteikö elämään kuuluisi kärsimys. Nykyään monet meistä ihailevat niitä superihmisiä jotka pystyvät mihin vaan ja mikään ei tunnu missään. Elämä on niin täydellistä! Ihan kuin pelkoja, ahdistusta tai surua ei olisi olemassakaan. Some täyttyy toinen toistaan täydellisimmillä kuvilla aivan kuin elämä olisi vain yhtä juhlaa. Mä voin kertoo teille omasta kokemuksesta, että joskus ne 30000 seuraajaa instagramissa voi peittää alleen todella pahan olon. Se on vain pintaa.. Nykyään jengi keskittyy enemmän siihen miltä haluaa oman elämänsä näyttävän, kuin siihen mitä se todellisuudessa on.

Kuva: Nikita Tikka

”Ajattele vain positiivisesti, kyllä se siitä”.

  Muistan kun olin lapsi ja pelkäsin kuollakseni pimeää. Sillon mulle jo sanottiin et ajatukset pitäis kääntää positiivisiksi. Jengi suorittaa mieluummin elämäänsä tai kääntää ajatuksensa positiiviseksi, kuin pysähtyy ongelman äärelle ja käsittelee sen. Mielestäni positiivinen elämänasenne on hyvästä, mutta ongelmien peittäminen ei. Eikö se juuri ole positiivisuutta, että annat ikävillekkin tunteille tilaa? Hyväksyt ne ja yrität löytää ratkaisun. Ne luurangot tulevat kaapista joka tapauksessa jossain vaiheessa. Uskon, että meillä kaikilla on omat ongelmamme. Ei ole ihmistä, kuka selviäisi ilman vastoinkäymisiä.  Sen takia en halua kadehtia muita vain ulkokuoren perusteella.

Mäkin olen rikki, niinkuin me kaikki. Mun varjopuoli on se, että sairastun toisinaan ”vahvuuteen”. Unohdan, että mäkin olen hauras. Elän kuin mulla ei olisi ongelmia ollenkaan. En anna itselleni armoa, kaikesta on suoriuduttava vähintäänkin täydellisesti. Mikäli en ole hyvä, tunnen syyllisyyttä. Toisinaan olen myös miellyttäjä. Saatan peitellä oikeita tunteitani, että muut pitäisivät minusta. Helpompaahan se on olla ystävä henkilön kanssa joka on seesteinen, kaikki käy -tyyppi. (Todellisuudessa olen jotain aivan muuta) Voin auttaa muita ihmisiä loputtomiin, kunnes havahdun siihen, että mulla itselläni on paha olla. Välillä tuntuu kuin olisin täällä vain muita varten. Milloin joku kysyi viimeksi miten mulla menee?

 Sitten paljastuu se mun epätäydellisyys, näytän tunteeni.  Mä romahdan, annan läheisten kuulla kunniansa, haukun olosuhteet ja itken itseni uneen. J & M tietävät mistä puhun. Syy on yksin minun, en vaan osaa vaatia tai pyytää. En osaa pitää oikeuksistani kiinni. Välillä on vaan helpompi esittää vahvaa ja miellyttää muita. Luulen, että tämä on monen tunnollisen tyypin ongelma. Tämä päivä oli yksi niistä päivistä kun sairastuin ”vahvuuteen”. Se toi nämä tunteet pintaan.

 Vahvaa ihmistä ei tee se, että ei pelota vaan se, että uskaltaa kohdata pelkonsa vaikka pelottaa.<3:Eve