Koti-ikäväkö?

Siitä kun viimeksi kirjotin onkin aikaa. Nykyään mun arki on vaan niin kiireistä koulun ja muiden juttujen kanssa, että ei tahdo olla aikaa edes istua alas ja avata läppäriä. Tänään mulla ois ollu normaalisti koulupäivä, mutta kadotin äänen viime viikoloppuna ja liikunnanohjaajana toimiminen ilman ääntä ei oikein toimi.

Viimeset puoli vuotta on mennyt todella ripeästi. Tuntuu uskomattomalta, että oon jo puolessa välissä mun koulua. Mun mielestä, se että aika menee nopeasti on hyvä merkki. Se tarkoittaa mulle sitä, että nautin mun elämästä niin paljon, että en edes huomaa ajankulkua. Kerkesin kuukausi sitten myös piipahtamaan suomessa ja siitä jäikin ihanat muistot. Kaksi viikkoa oli sopiva aika nähdä perhettä ja ystäviä. Asia mikä mut yllätti täysin oli, että mulle tuli koti-ikävä. Ikävä tänne Ausseihin. Tietysti eniten ikävöin ihanaa poikaystävääni, mutta ikävä tuli myös omia rutiineja. Surffausta, tanssia, työtä ja kavereiden kanssa hengailua biitsillä. Mulla ei oikein koskaan ollut kunnon rutiineja kun asuin vielä suomessa. En vain löytänyt mulle niitä sopivia juttuja. Täällä ausseissa taas tuntuu, että on liikaakin asioita mitä tehdä ja puuhailla. Tulevaisuuden suunnitelmat näyttää siltä, että jään tänne Ausseihin pidemmäksi aikaa. Me rekisteröitiin poikaystäväni kanssa meidän parisuhde ja haetaan yhdessä oleskelulupaa ausseihin. En tiedä vielä onko Australia mulle se koti minne haluan jäädä, mutta tällä hetkellä Aussit tuntuu hyvältä. Rehellisesti sanottuna mun unelma on muuttaa jossain vaiheessa eurooppaan lähemmäksi perhettä ja ystäviä. Jonnekkin missä voi surffata ja missä on lämmin, mutta aika näyttää.

Vaikka täällä maailman toisella puolella on aurinkoista ja rentoa, täälläkin on silti myös ne huonot päivät. Ne päivät kun ei tekis mieli nousta sängystä ja tuntuu, että mistään ei tuu mitään. Tähän kaikkeen tuo omat haasteensa kieli. Työskentely englanniksi ja opiskelu englanniksi ja ne ihmiset jotka mut tuntee, tietää että mun englanti oli 6 vielä yläkoulussa. Eli englanti ei ole koskaan ollut mulle helppoa. Vasta nyt puolentoista vuoden reissaamisen jälkeen voin sanoa, että mun englanti on hyvä. Semmosta se elämä on ihan kaikkialla. Ilman pahaa ei ole hyvää. Jos ei uskalla hypätä, ei varmasti mitään saavutakkaan. Tiedän, että moni siellä haaveilee reissuun lähtemisestä, siitä vapaudesta mitä reissun päällä oleminen tuo. Älä mieti enää, vaan lähde! Mä lähin yksin ilman päämäärää ja luotin vaan vaistoon,  että tää on oikein. Löysin rakkaan harrastuksen, työn mitä haluan tehdä ja ennen kaikkea miehen kenen kanssa näen tulevasuuden yhdessä. Tietysti en voi tietää, mitä tulevaisuus tuo, mutta olen varma, että ikinä en tule katumaan päätöstäni lähteä. Mä koen, että mun elämä on tällä hetkellä todella rikasta ja sopivan haastavaa. Tylsäkään päivä ei ole täällä tylsä.

<3:Eve

Sixpäkki on ainut tie onneen

Vuosien varrella on jonkin verran tullut selailtua erilaisia fitness-blogeja. Kaikki blogit mitä itse seuraan ovat jollain tapaa minulle motivoivia ja kirjoittajalla on fiksuja ajatuksia hyvinvoinnista. Eilen eksyin facebookin kautta erääseen blogiin jota en normaalisti seuraa ja en voinut uskoa millaisia juttuja osa fitness-ihmisistä kirjoittaa. Kerta toisensa jälkeen joidenkin blogeista tulee vaikutelma, että sixpäkki on ainut tie onneen. Nykypäivän pinnallisuuden myötä on tullut fiilis, että kropan ulkomuoto olisi kaikki kaikessa. Aivankuin kaikkien ihmisten motivaatio urheilulle olisi vain sixpäkki. Mielestäni pitää olla aika yksinkertainen ihminen jos ajattelee, että ainut syy liikkua on biitsikunto. En todellakaan halua osoittaa sormella ketään, enkä edes puhuisi koko asiasta ellen itse olisi kokenut laihdutusprosessia. 

 

Vielä reilu pari vuotta sitten mulla oli tosiaan ne kaikki vatsapalikat näkyvissä. Posket lommollaan vedin treeniä, treenistä toiseen. Mulla ei ollut muuta sisältöä silloin elämässä kuin treeni, eihän mulla edes ollut aikaa muulle. Treenasinhan mä sentään 12 kertaa viikossa. Siinä hetkessä ajattelin olevani onnellinen ja hyvinvoiva. Huomaamattani olin oravanpyörässä, missä lihaksikkaasta vartalosta oli tullut ainoa päämäärä elämässä. Silloin helposti unohtaa, mikä elämässä onkaan tärkeää. Uskokaa tai älkää, siitä oli todella vaikea päästä pois. Nyt kun katson kuviani parin vuoden takaa, näen kaikkea muuta kuin hyvinvoivan ja tasapainoisen nuoren naisen.  Kuvissa näen eksyneen tytön, joka haluaa huomiota, koska ei tiedä minne päin elämässä on menossa. Treeni oli oiva keino peittää elämässä vallitseva tyhjyys. Olin kuin laiva ilman todellista satamaa. 

Tänä päivänä istun tässä 10 kiloa isompana ja väintäänkin yhtä paljon onnellisempana. Peilistä katsoo mielestäni paljon kauniimpi henkilö, sekä fyysisesti että henkisesti.  Olen saanut taas otteen todellisesta minästäni. Mulla on aikaa ja energiaa panostaa ihmissuhteisiin. Harrastan lajeja joita rakastan. Opiskelen aihetta joka todella kiinnostaa minua. Voin hyvin sekä henkisesti, että fyysisesti. Kaikenlisäksi pystyn parempiin suorituksiin ja mulla on vielä parempi kunto! Tuleville asiakkailleni haluan painottaa kokonaisvaltaista hyvinvointia. Henkinen hyvinvointi on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin fyysinenkin. Keho ja mieli pelaavat yhteen. Se, että sulla on sixpäkki ei yksinään tee susta onnellista. Älkää siis kadehtiko pelkästään heitä kenellä on sixpäkki, vaan heitä jotka ovat onnellisia ja hyvinvoivia. Se on asia mitä meistä jokaisen tulisi vaalia, oma hyvinvointi.

<3:Eve