Kokemus koulukiusaamisesta

Muistan edelleen kiusaajien lausahdukset:

”Even pitää ottaa vastuu omista teoistaan ja kestää arvostelu”

Mitä olin tehnyt? Pukeuduin ja meikkasin eri tavalla kuin toiset. 

Välillä puolustauduin:  ”Mua ei kiinnosta muiden mielipiteet”  

”Tiedetään, et sä muuten olis tollanen”

Niin millainen? – Erilainen, omaitseni.

13112449_10206376534757591_1458470118_o

Juoksin koulusta kotiin. Koulussa esitin kovaa, mutta kotiin päästyäni murruin. Silmäni kostuivat kyynelistä. ”Äiti, mä en haluu mennä enää kouluun. En vaan jaksa tätä enää”. Välillä kouluun meneminen pelotti. Mulla oli omia kulkureittejä, jotta ei tarvitsisi kohdata kiusaajia. Tämä jatkui alakoulusta yläkouluun. Päällimmäisenä muistoissani on tietenkin yläkoulu. Kiusaamiseni oli henkistä, se söi mua sisältä. Murrosikäisenä olin muutenkin tosi herkillä.  Sain lukea pulpeteista haukkumanimiä, kuvani oli tietokoneiden taustakuvana, kuulin päivittäin käytävällä vittuilua ja nauramista selkäni takana. Kuulin myös perättömiä juoruja jotka satuttivat. Pahinta oli, että kuulin kiusaajien vanhempien haukkuvan ja arvostelevan mua myös. Eikö vanhempien kuulu näyttää esimerkkiä? Kun lähdin kouluun mun oli pakko asennoitua niin, että tuli mitä paskaa tahansa mä selviän siitä.

Olisipa se jäänyt vain kouluun. Sama homma jatkui kotona, netissä. Tuohon aikaan jengi jatkoi kiusaamistani Messengerissä ja Irc-galleriassa. Olin lissujen kuningatar ja pissiksien pissis. Mietin päivittäin, että mikä mussa on vikana.  Joskus jopa mietin, että pitäisikö mun muuttua, ettei tarvitsisi kestää sitä paskaa. Onneksi en tehnyt sitä. Päätin jatkaa omaa polkuani.

Kamalat kertomukset koulukiusaamisesta saavat mut raivon partaalle. Koulukiusaaminen jättää meihin ketkä ovat sen kokeneet pysyvät arvet. Jokaisella meistä on täysi oikeus olla oma itsensä joutumatta arvostelun ja kiusauksen kohteeksi. Mä kerron teille siitä kuinka loppupeleissä hyödyin kiusaajistani.

Mulla on aina ollut paljon kavereita, mutta yhtä paljon vihaajia. Olin kiinnostunut ulkonäöstä ja vaatteista jo hyvin nuorena. Tykkäsin yhdistellä erilaisia asukokonaisuuksia ja harjoitella meikkaamista. Ennen kuin siirryin yläkouluun kuulin pelotteluja, kuinka mulle kävis huonosti mikäli jatkaisin samaan malliin. Seiskaluokka oli mulle ihan helvettiä. ”Pissis sitä ja pissis tätä” ”Evellä on kalsarit koulussa hahah” ”Eve näyttää siltä et se ois kaatunu kuralammikkoon” Olin tuolloin ainut joka käytti koulussamme legginsejä ja meikkasi paljon. Kasiluokalla olin jo tottunut kiusaamiseen. Se kuului jokaiseen koulupäivään ”perusjuttuna” . Silloin päätin, että mitä enemmän mua arvostellaan ja kiusataan sitä enemmän lisään vettä myllyyn. Mä sytyin kiusaajien kommenteista. Tajusin, että sen ajan kun kiusaajat soittavat suutaan ja miettivät mun tekemisiä, mä voin kehittää itseäni. Tein just niitä juttuja mistä tykkäsin ja olin ylpeä siitä! Mitä enemmän tein asioita mistä nautin, välittämättä muiden mielipiteistä, sen onnellisemmaksi tulin.  Aluksi tuntui että elämä loppuu, mutta nyt voin kiittää kiusaajia.  Noi vuodet teki musta vahvan. Kiusaajat saivat mut yrittämään kovempaa ja opettivat, että koskaan ei pidä luovuttaa.

12096530_10153395692743089_495423149523249259_n
Suomen-mestaruus 2015
10685572_10202954551250142_5000995848539182619_n
MM-kisat 2014

Ajattelen, että arvostelijat ja paskan puhujat tänä päivänä ovat entisiä koulukiusaajia. Varsinkin täällä netissä on helppo tulla arvostelemaan ja haukkumaan toisia anonyyminä. Arvostellaan toisten ulkonäköä, tekemisiä ja nautitaan toisten epäonnistumisista. Samalla arvostelija näkee itsensä paremmassa valossa. (Asiallinen kritiikki ja mielipiteiden sanominen on asia erikseen). Tiedän ihmisiä jotka keskittyvät enemmän toisten elämään kuin omaansa. Se on jokaisen oma valinta keskittääkö energiansa oman vai toisen elämän elämiseen, mutta se että saat itsellesi paremman mielen haukkumalla toisia on mielestäni sairasta. Mikä ajaa haukkumaan ja arvostelemaan toisia? Varsinkin vielä aikuisena!

Huono itsetunto? Oman egon pönkitys? Kateus?

Tiedättekö mitä? Mielestäni kiusaajat ovat niitä jotka tarvitsevat apua. 

Cheers-to-all-my-haters

Haluan sanoa etenkin nuorille, että on ihan ok olla erilainen. Elätkö elämää itsellesi vai jollekkin toiselle?  Mä en olisi nyt tässä elämäntilanteessa mikäli olisin antanut kiusaajien vaikuttaa minuun. Menkää ja tehkää niitä juttuja mitä rakastatte. Rikkokaa rajoja ja olkaa omia ihastuttavia persoonianne. Elämä olisi tylsää jos kaikki olisivat veistetty samasta puusta. Erilaisuus on rikkaus! <3

 -Eve

Fresh start – Hetki jolloin kaikki alkoi alusta

-Tyhjyydessä ei ole mitään menetettävää, ei ole mitään mihin ripustautua. On vain lukematon määrä uusia mahdollisuuksia.-

Palataan hetkeksi menneeseen, kesäkuiseen aamuyöhön vuonna 2014. Kello löi viisi aamulla, kun lähdettiin ajamaan korpisesta Kainuusta kohti Helsinkiä. Fiilistelin auton etupenkillä, katsoin kuinka seitsemän vuoden aikana tutuksi tulleet Kajaanin kaupunkimaisemat jäivät nopeasti taakse. Oli aika lähteä, jättää mennyt elämä ja antaa tilaa uudelle.

Oli jännittävää lähteä yksin uuteen kaupunkiin, jättää kaikki mitä olin kuluneiden vuosien aikana itselleni haalinut, perhe, ystävät, koulu ja työt. Olin halunnut tätä pitkään, mutta loppusuoralla olleet opiskelut pidättelivät aloillaan, paikassa jossa en kokenut olevani onnellinen. Istuessani siinä täyteen ahdatussa pakettiautossa, suorastaan nautin siitä itsenäisyyden tunteesta, kun elämä oli pakattu mukaan, enkä tiennyt mitä odottaa tulevalta. Palaisinko syksyllä maitojunalla takaisin pohjoiseen, vai löytäisinkö elämääni uusia ja innostavia tuulia. En ollut päättänyt mitään, halusin antaa uudelle alulle mahdollisuuden. Olin oppinut ajattelemaan, että kyllä elämä kantaa ja näyttää, jos teen vääriä valintoja.

Kuva: Harri Masko Photography 2015
Kuva: Harri Masko Photography 2015

Nyt kun vihdoin olin kuunnellut itseäni ja tehnyt elämässäni ensimmäisiä itsekkäitä ratkaisuja, koin suunnatonta hyvän olon tunnetta. Olin elänyt aivan liian pitkään muille ihmisille, tehdäkseni heidät onnelliseksi ja sivuttanut oman elämäni toiveita ja tarpeita. Parisuhteessa olisin hakenut kuun taivaalta, jos mies olisi sitä pyytänyt. Olin niin sokea rakastuneena, kun halusin vain että toisella on kaikki hyvin. Olin liian kiltti ja ymmärtäväinen, mutta ehkä niistä ajoista on ammennettu jälkeenpäin vähän tervettä itsekkyyttä ja oman arvontuntoa. Nyt matkalla kohti uutta ja tuntematonta, tunsin hengittäväni ensimmäistä kertaa vapautta ja se sai mut tuntemaan itseni vahvaksi ja elinvoimaiseksi.

Helsingissä odotti tyhjä, mutta kotoisan kaunis yksiö. Asunnossa oli upeat syvennetyt ikkunalaudat, joista olin ehtinyt haaveilla jo kuukausia ennen asunnon löytymistä. Asunnon etsiminen tästä kaupungista ei ollut mikään helppo nakki, mutta luojan kiitos koti löytyi Facebookin Helsingin vuokra-asunnot ryhmän välityksellä kuukausi ennen suunniteltua muuttopäivää. Siinä mä sit olin, yksin hiljaisessa asunnossa kamojen kanssa, kun äiti ja veli lähti takaisin pohjoiseen ja mä jäin purkamaan tavaroita uuteen kotiin. Laitoin musiikin soimaan, avasin ikkunan ja hymyilin, musta tuntui että olin tehnyt oikean päätöksen.

Olisin voinut jäädä murehtimaan yksinäisyyttä, sitä ettei minulla ollut ystäviä, perhettä tai tukipilareita nyt ympärilläni. He kaikki olivat lopulta vain yhden puhelinsoiton päässä, joten eihän mulla ollut mitään hätää.  En tuntenut uudesta kaupungista vielä ketää, ei ollut ketään johon turvautua. Joku toinen olisi voinut ajatella tilanteen todella ahdistavaksi, mutta mä nautin siitä jännityksestä kun täytyi haastaa itseään tutustumaan uusiin ihmisiin ja uuteen ympäristöön. Tuntui että elämä on kuin peli, jossa halusin vielä menestyä.

Kuva: Harri Masko Photography 2015
Kuva: Harri Masko Photography 2015

Vapauden ja ennakkoluulottomuuden vuoksi mä ehkä ryhdyin tekemään enemmän asioita, joita todellisuudessa halusin. Kukaan ei ollut näyttämässä nyrpeää naamaa arvostellakseen elämäni valintoja. Viime kesänä tein paljon yhteistyötä eri valokuvaajien kanssa ja suorastaan nautin kameran edessä olemisesta. Ennen mulla oli sellainen päähänpintymä, että ois jotenkin väärin haluta olla esillä, tehdä niitä juttuja joista ammensin voimaa ja nautin. Bikini fitness oli osaltaan sitä sisäistä tarvetta saada tulla nähdyksi ja päästä esiintymään. Oli luontevaa lähteä kilpailemaan fitnesslajeihin, koska kuntosali oli ainoa harrastus joka oikeasti kiinnosti kirjoittamisen ja lukemisen lisäksi niihin aikoihin.

Pienessä pitäjässä nuoruuteni asuneena tiedän kuinka ikävää on kun ihmiset juoruilee ja kaikki luulee tietävänsä minkälainen ihminen mä olen. Ihmiset lokeroidaan helposti hyviksi ja huonoiksi tyypeiksi heidän elämän valintojen perusteella, vaikka todellisuudessa tähän ”lokeroituun” ihmiseen ei olla edes tutustuttu. Ihmiset osaa olla toisinaan todella julmia toisiaan kohtaan. Muutto uuteen kaupunkiin oli uusi alku, tilanteen nollaus. Nyt mä en ollut kukaan kenellekään, se ajatus tuntui hyvältä.

Jälkeenpäin mietin, että muutto Helsinkiin oli elämäni paras ratkaisu siinä elämäntilanteessa kun oli kariutunut parisuhde, olin saamassa ammattikorkeesta paperit ja elämän intoa riitti. Tuollaiset tilanteet on hetkiä, kun on valmis nostamaan panoksia. Luovuin kaikesta tutusta ja turvallisesta, silläkin uhalla että se olisi voinut olla suuri virhe. Elämä palkitsi rohkeuden, koska löysin kodin, paikan jossa on hyvä olla.

-M