Se kuuluisa epämukavuusalue

On helppoa sanoa muille ja kannustaa muita menemään epämukavuusalueelle. Mitäs sitten kun tulee sinun itsesi vuoro hypätä tuntemattomaan? Peräännytkö? Keksitkö tekosyitä tosipaikan tullen?

Voin sanoa ihan tästä omasta lähipiiristäni, että ainakin 70% ovat näitä perääntyjiä. Nämä ihmistyypit ovat juuri niitä, joilla on suuret puheet, mutta toteutus kusee joka kerta. Hyvänä esimerkkinä: Ollaan suunniteltu pitkään jotain tutusta poikkeavaa, mutta juuri ennen toteutusta tulee tekosyitä pitkä lista ja homma kusee. Luulen, että näille henkilöille turvallisuus on todella suuri arvo. Eikä siinä ole mielestäni mitään väärää, mikäli on itse tyytyväinen elämäänsä. Sitten loput 30% ovat niitä, jotka menevät vaikka läpi harmaan kiven. He vaikuttavat onnellisilta ja menestyneiltä. Lähipiirissäni on yllättävän paljon näitä epämukavuusalueella eläviä. Se on mielestäni hyvä, koska heidän elämänasenne tarttuu. He ovat minulle mentoreita, niitä viisaampia, keneltä haluan ottaa oppia.

Kuva: Fanni Paappanen

Meillä on taipumus pelätä kaikkea mikä ei ole tuttua ja turvallista. Ennen Australiaan lähtöäni jengi jauho mulle siitä, mitä kaikkea pahaa voi tapahtua. Esimerkiksi multa voi loppua rahat, voin tulla raiskatuksi tai meduusa voi vaikka tappaa mut! Hui kamala! Hmm.. Kukaan näistä henkilöistä ei ollut ITSE käynyt Austraaliassa. Se on totta, maailmalla voi tapahtua mitä tahansa. Voit vaikka löytää onnen ja jäädä sinne! Mä näen itse jotenkin asian niin, että mieluummin kuolen hämähäkin puremaan onnellisena, jos toinen vaihtoehto on kuolla niin, ettei ole edes elänyt. En suinkaan ole aina ajatellut näin. Olen aina ollut tosi tempperamenttinen, mutta silti en ole pitänyt haasteista. Mulla oli ennen itseasiassa paljon ennakkoluuloja. Sitten eräs kaunis päivä, mut laitettiinkin sinne epämukavuus alueelle vasten mun tahtoa. Nyt voin sanoa, että se on parasta mitä mulle on tapahtunut. Siitä päivästä lähtien, olen nähnyt kaiken eritavalla. Kun tulee tilaisuus haastaa itsensä, tartun siihen. Mietin aina että:

Mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Epäonnistuminen? Mitä sitten? Epäonnistumisista oppii parhaiten. 

Mikä on parasta mitä voi tapahtua? Kasvu ihmisenä, onnellisuus ja menestys.

Mulla on niin käsittämättömän hyvä fiilis, että mun on pakko jakaa tää teidän kanssa. Voin sanoo et ennen joulua mua pelotti ihan sikana, melkein epäröin koko lähtemistä tänne. Onneksi lähdin! Täällä jos jossain olen ollut epämukavuusalueella. Vieras kieli ja työ ilman työkavereita ovat olleet ehdottomasti ne kaksi haastavinta asiaa. Olen kirjoittanut ennenkin siitä, kuinka mun on vaikea olla yksin. Mulla on siinä vielä paljon treenattavaa! Koen olevani ekstroverteistä ekstrovertein. Ystäväni jopa välillä ihmettelevät sitä, kun en tarvitse omaa aikaa ollenkaan.  No mä lähdin siitä huolimatta, vaikka se TYHJYYS  mikä yksin olemisessa on, pelotti.

Tiedättekö mitä? Siitä tyhjyydestä tuli mun kaveri. Löysin siitä tyhjyydestä sen, mitä todella tahdon tehdä. Löysin suunnan minne mennä. Sen mun oman jutun! Luulen, että olen tiennyt sen aina, mutta en oo vaan antanu sille ajatukselle tilaa. Jos haluaa olla luova, ajatukset tarvitsevat tilaa.  En vieläkään nauti yksin olemisesta. Tiedän, että olen parhaimmillani ihmisten ympäröimänä, mutta en pidä yksin olemista enää negatiivisena asiana. Se voi itseasiassa olla jopa aika siisti juttu!  Mun on vaikea pukea tätä fiilistä sanoiks. Ennen ajattelin, että tarvitsen toisen ollakseni kokonainen. Nyt tuntuu vaan niin hyvältä olla ihan vaan itteni kanssa. Tässä oli esimerkki siitä epämukavuusalueelle menemisestä. Välillä on hyvä jättää se järki vähemmälle ja antaa sydämen johdattaa!

<3:Eve

Nykyään mulla on pylly ja tissit

Okei.. ehkä liioittelin vähän noista tisseistä ;D mut joo itse asiaan.. Reilu vuosi sitten olin valmistautumassa viimeisiin bikini fitness kisoihini. Istuin bussipysäkillä ja eräs mies tuli juttelemaan. Hetken siinä juteltuamme mies kysyi ikääni. Kun kerroin ikäni, mies ei meinannut uskoa mua. Hän sanoi, että näytin 15-vuotiaalta. Katseeni kohdistui jalkoihini, se sattui. Mulla oli löysät collarit ja huppari jotka roikku mun päällä. Tunsin olevani lauta, ilman minkäänlaisia muotoja. Näytin omasta mielestäni tuohon aikaan pikku pojalta. Miehen kommentti vain vahvisti asiaa.

Oon jo pidemmän aikaa ajatellu kirjottaa tästä aiheesta. Ehkä vuosi sitten tää ois ollu ajankohtasempi, mutta parempi nyt kun ei millonkaan. Heti tähän alkuun teille kuvat siitä, miten kroppani on muuttunut kisaamisen jälkeen.

Syksy 2015 ennen SM-kisoja

 En tiedä teistä, mutta mielestäni näytän aika hurjalta. Tiedättekö mitä näen tässä kuvassa? En näe kaunista biitsi-vartaloa. En näe myöskään riutunutta kuivan kesän oravaa, vaan kovan työn tuloksen. En missään nimessä näe kaunista samaistuttavaa vartaloa, koska se ei sitä mielestäni ole. En ole koskaan ihaillut kisakroppia, niin että haluaisin itse näyttää siltä jatkuvasti. Ihailen sitä työtä mitä kropan eteen on tehty. Muistan kun näin ekan kerran kisaajan lähietäisyydeltä. Tais mennä vedet väärään kurkkuun. ”Mitäh? Toihan näyttää kuvis niin isolta, miten toi on noin pieni?”. Tulin jo silloin siihen lopputulokseen, että kisakunto näyttää hyvältä vain kuvissa. Sitten hurahdin lajiin ja seuraavassa hetkessä näytinkin jo itse siltä. Pääsin toditamaan tätä ”illuusiota”. Kisakaudella otin itsestäni joka päivä kuvia buustatakseni itsetuntoani. Dietin loppu puolella en voinut katsoa enää peiliin ja pidin vain isoja vaatteita.

Mä tänäpäivänä:

Kyllä! Mä olen lihonut ja oon hemmetin onnellinen siitä. Ette ehkä usko, mutta voin mun kehossa nyt paremmin kun koskaan. Samaan aikaan kun muut noudattaa jotain ihme dieettejä, oon yrittäny reilun vuoden aikana saada lisää mun kroppaan, jotta saisin mun itsetunnon takasin. Moni kelaa, että bikinifitness kisaajat ovat aina jotain seksipommeja. Omalla kohdalla ainakin seksi oli siitä kaukana. En kokenut olevani naisellinen, viehättävä tai kaunis. Koin ennemmin olevani omistautunut urheilija joka teki kaikkensa voittaakseen jopa sillä uhalla, että itsetunto murtuisi. Mun itsetunto oli nollissa ulkonäöllisesti. Moni ajattelee, että kisaajien itsetunnot romahtaa aina kisojen jälkeen, mutta joskus se menee päin vastoin..

Tän tekstin pointtina ei oo todellakaan se, että mollaisin jotenkin kisavartaloita. Tiedän mikä duuni niiden eteen on tehty ja miten mahtavalta treenattu kroppa näyttää lavalla! Haluan vain sanoa, että kaikilla meillä on omat ihanteemme. Kaikkien ihanne ei ole se kisakireä kroppa.  Varsinkin kun jengi kyselee usein, että onko mulla ikävä kisakuntoa. Mä en ole kokenut huonoa itsetuntoa kun sain kroppani takaisin. Päinvastoin! On mahtavaa tuntea olevansa taas nainen. Olkaa naiset ylpeitä kurveistanne <3

<3:Eve