Seikkailu odottaa

Olin kirjoittamassa aiheesta hymy ja sen tuottamista hyvistä vaikutuksista. Olin kirjoittamassa siitä, kuinka jengin tulisi hymyillä enemmän. Olin kirjoittamassa siitä kuinka kaikki on niin siistiä ja onnellista just nyt. Tekstin julkaisuvaiheessa mut kuitenkin vallitsi kammo ahdistus. Sen tiuskivan naapurinkin taustalla voi olla paha olo. Usein ensimmäinen tunne on kuitenkin viha tälläistä henkilöä kohtaan. Olen opetellut ajattelemaan myötätuntoisemmin. Mietin että mitä on käytöksen taustalla. En voi tietää minkälaisia asioita muut ovat käyneet läpi. Kaikki me ollaan niin eri lähtökohdista. Kasvatus, kokemukset, temperamentti ja eletty elämä tekevät meistä sen mitä olemme tällä hetkellä. Niillä korteilla on vaan pelattava mitä meille on jaettu. Yhdestä asiasta olen silti varma. Sillä miten asioihin suhtautuu on suuri merkitys. Ajattelin kirjoittaa fiiliksistäni mitä tunsin tänä aamuna.

Heräsin aamulla, puin päälleni housut joiden hinnalla maksaisin kuukauden ruokaostokset. Meikkasin huuleni punaiseksi. Katson itseäni peilistä. Pelkkä olemus oli todella asiallinen ja tiukka. En tunnistanut itseäni. Siitä rennosta elämästä nautiskelijasta ei näkynyt jälkeäkään. Rantamekko ja suolainen meritukka on vaihtunut tiukkaan ponnariin ja mustaan jakkuun. Matkalla duuniin take away-kahvi kädessäni kelasin sitä, mitä kaikkea tarvitsen tunteakseni täyttymystä. Listasin päässäni asioita mitä pitää hankkia. Listani täyttyi turhasta materiasta. Pitää olla sitä, tätä ja tuota, että saavuttaa täyttymyksen. Sen jälkeen ajatukseni harhailivat siihen miten voisin olla vielä parempi ja menestyneempi. Rupesin kelaamaan sitä miten voisin tienata enemmän, lisätä työtunteja ja opiskella vielä työn ohella. Olo oli silti jotenkin todella tyhjä ja kolkko. Olen ajautunut taas siihen samaan pisteeseen missä olin jo aikaisemmin. Kun mikään ei vaan riitä. Helposti unohdan millä asioilla on oikeasti väliä. Muistanko jonkun ihmisen oikeasti siitä, että hänellä oli hieno auto vai siitä, että hän oli hyvä tyyppi?

Balilla ollessani muistan kun soitin äidilleni näillä sanoilla: ”Mä tuun olemaan onnellinen koko loppu elämäni mikäli saan katon pään päälle, ruokaa ja voin surffata.” Usein asiat jotka tekevät onnelliseksi ovat loppuenlopuksi melko pieniä. Nyt tuntuu siltä kuin peilistä katsoisi vieras ihminen. En tiedä johtuuko muutokseni pinnallisempaan suuntaan taustastani, kasvatuksesta vai ympäröivistä ihmisistä. Luulen, että kaikista näistä. En kuitenkaan ole antanut sen vaikuttaa minuun vaan päätin seurata sisintä. Olen nimittäin myynyt kaiken omaisuuteni ja irtisanottiin kampin kämppä yhdessä tyttöjen kanssa. Viikon päästä lähden seikkailuun koko omaisuus matkalaukkuun pakattuna.

I can still hear the waves.. I can still taste the salt… I can still feel the sun.. This is where I am at home

<3:Eve

Pelkojen kohtaaminen

Kaikki me tunnemme sitä erilaisissa haastavissa tilanteissa. Se tulee salakavalasti huomaamatta. Tunne on todella voimakas ja ahdistava. Se saattaa jopa lamauttaa. Toiset juoksevat karkuun ja toiset jähmettyvät paikoilleen. Mä kuulun tähän juoksu porukkaan (tai olen ainakin kuulunut). Vältän haastavaa tilannetta kaikin mahdollisin tavoin. En kuitenkaan pääse pakoon, se saa mut kiinni joka kerta. Mitä enemmän juoksen, sen suuremmaksi se kasvaa. Just kun kelaan et oon päässy siitä eroon, se yllättää mut taas. Se on pelko.

”Kaikkien huolien ja pelkojen taustalla on pelko, ettet selviä vaikeuksista, joita elämässä tulee eteen.”

Olen huomannut, että omalla kohdalla monen pelon taustalla on vahvasti epäonnistumisen pelko. Vielä nykyäänkin mun on vaikea puhua tunteistani. Esitän mieluummin kovaa kun näytän tunteeni. Voi kuinka monta ihmistä täällä on ollut kenestä olen välittänyt suunnattomasti, mutta he eivät ole koskaan sitä kuulleet. Se johtuu mun pelosta. Mitä enemmän välitän jostakin sen kauvemaksi hänestä haluan.

 Reilu vuosi sitten lopetin karkuun juoksemisen. En ollut kohdannut pelkojani vuosiin. Mulla oli paljon työstämistä ja on edelleen.  Siinä mä olin ekaa kertaa mun pelon kanssa vastatusten. Ainoa asia mikä auttoi oli hyväksyminen. Myönsin, että mäkin olen heikko. Makasin sängyllä jähmettyneenä ja annoin pelon vain tulla. En jaksanut enää taistella sitä vastaan. Aluksi tunne oli melkein fyysinen, mutta pikkuhiljaa se hiljensi otettaan. En olisi arvannut, että vastaus pelkoni poistumiseen olisi sen kanssa oleminen. Vähitellen se hiipui, koska en antanut sille enää voimaa.  Olen lakannut uskomasta pelkoani, silloin siltä putoaa siivet. Välillä se iskee vieläkin jos olen stressaantunut, mutta se on erilaista. Tiedän miten toimin sen yllättäessä. En yritä päästä pelosta enää eroon, olen vain muuttanut suhtautumistani siihen. Mua auttaa kun ajattelen, että pelolla on hyvä tarkoitus vaikka se aktivoituu usein liiankin helposti. Se on osa meitä, se on rakennettu meihin jotta selviäisimme hengissä. Se ei ole pelkästään negatiivinen asia vaikka usein miellämmekin pelon negatiiviseksi tunteeksi.

Pelkojen kohtaaminen on prosessi, se ei tapahdu hetkessä. Siinä voi mennä jopa vuosia. Itsekin työstän pelkojani päivittäin kun pistän itseni likoon sekä toimin pelosta huolimatta. En anna pelon ottaa otetta enää minusta. Mä hallitsen sitä, eikä se mua.

Ainut pelottava asia on pelko itse.

Onko sulla pelkoja? Lamaannutko pelon yllättäessä vai toimitko pelosta huolimatta?

<3:Eve