Fitness Classic 2017 verestää muistoja

Kuva: Mikko Niemi

Fitness Classic on parhaillaan käynnissä Helsingin kulttuuritalolla. Tänäkään vuonna en ostanut lippuja kisakatsomoon, intohimo fitnesskilpailemiseen on tainnut sammua lopullisesti. Vanhojen kuvien katselu hämmentää, olin ulkoisesti niin paljon kovemmassa kunnossa, mutta sisäisesti niin paljon enemmän hajalla.

Rehellisesti sanottuna olin unohtanut koko kevään Fitness Classicin, vaikka vielä viime kesänä harkitsin vakavasti osallistuvani juuri tähän 2017 kevään kilpailuun. Uskomatonta, kuinka ajatukset voi muuttua ja selkiintyä omassa mielessä niin paljon muutamassa kuukaudessa. Siihen tarvittiin vain hetki aikaa pysähtyä kuuntelemaan omaa itseään ja pohtimaan kuka mä oikeastaan olen, mikä on mulle tärkeetä elämässä ja mihin suuntaan mä olen menossa. Californian reissulla mä taisin hukata kiireen tunteen, taisin päästä irti stressistä ja jonnekkin matkan varrelle tipahti myös ne kisahaaveet.

Kuva: Juha Tikkanen

 

Kuva: Juha Tikkanen

Piti olla kuin duracell-pupu, luulin ettei mun paristot loppuisi koskaan. 

Pakko myöntää, että katsellessa vanhoja kuvia, kroppa oli kireempi, mutta niin oli mielikin. Olin itseäni kohtaan vaativa. Arki oli tiedostamatonta suorittamista ja pakkomiellettä saavuttaa elämässä mahdollisimman paljon, olla jotakin, saada aikaiseksi. Olin kuin jokin duracell-pupu, koko ajan menossa. Kuvittelin joskus, ettei mun paristot lopu koskaan. Kunnes jossain vaiheessa vauhti alkoi hiipumaan ja ihmettelin mikä mua vaivaa, miksi en enää muista asioita, miksi en pysty keskittymään, miksi arki tuntuu haastavalta ja raskaalta. Oikea veto siinä tilanteessa olisi takuulla ollut vain totaalilepo ja sairasloma. 

Olen hidastanut tahtia, lakannut olemasta vaativa. Ei tarvitse olla supernainen ja hyvä muistutus tähän oli esimerkiksi Kira Kososen viime viikolla julkaisema postaus treeniuupumuksesta. Janni Hussi on kertonut jo aikaisemmin julkisesti fitnessin polttaneen hänet loppuun, Even kanssa ollaan jaettu yhteistä kokemusta. Sofia Belórf oli antanut haastattelun jossain vaiheessa Ilta-Lehdelle siitä, kuinka raskas kokemus fitnessdietti oli. Tämä samaistuminen toisten kokemuksiin saa mut huokaisemaan helpotuksesta. Mä en olekaan huono, kun koin palavani loppuun rajoitetusta ruokavaliosta, suurista treenimääristä, kolmivuorotyöstä ja ainaisesta kiireen tunteesta. Kaikki langat eivät tahtoneet enää edes pysyä käsissä, kun paineli pääkolmantena jalkana menemään joka päivä. Koin aina kaipaavani enemmän omaa aikaa, kuitenkaan koskaan löytämättä aikaa itselleni.

Aloittaessani fitnessbuumin omassa elämässä monta vuotta sitten, mun kuva fitnesstytöistä oli juuri se, et ne on ylipirteitä, superenergisiä ja jaksavia, ennenkaikkea hyvinvoivia. Sosiaalinen media antoi ymmärtää, että fitness ihmiset elää jollain superlevelillä. Kysymys kuuluukin missä menee hyvinvoinnin ja ylisuorittamisen raja? Liikunnan ja terveellisen ruokavalion aloittaminen antoikin alussa rutkasti lisäpuhtia mun arkeen, mutta jossain vaiheessa se alkoi kääntyä miinukselle. Kisadietit on olleet mun heikkokohta, ne imi mut ihan kuiviin henkisesti ja fyysisesti. Jälkeenpäin on hyvä sanoa, että mulle ois pitänyt määrätä pakkolomaa ja rentoutumisharjoituksia. Enhän mä itse tunnistanut edes olevani silloin lopun edellä, vaikka oireet oli silmin nähtävät.

Kuva: Harri Masko
Kuva: Harri Masko

Minulle fitnesskilpaileminen ei ole hyvinvointia, se on rankkaa kamppailua itsensä kanssa.

Fitnesskilpaurheilu ei ole minulle hyvinvointia. Hyvinvointi käsite tarkoittaa mulle enemmän itsensä kuuntelua, sallivuutta, mutta kuitenkin terveellistä ruokaa ja liikuntaa sopivassa suhteessa henkilön itsensä jaksamiseen. Se oma jaksaminen on myös opittava tunnistamaan, stressantunut ihminen ei välttämättä edes näe, että nyt mennään liian lujaa. Sitten kun se loppuun palaminen iskee, tulet kyllä huomaamaan, että virta loppui.

Minkälaisia ajatuksia fitnesskilpaileminen teissä herättää? Ihastusta, vihastusta, vai jotakin muuta?

-M

Fitnesstyttö – Älä ole pilkunviilaaja

Liikunnan ja terveellisen elämäntavan tulisi tukea ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Jos koet satunnaisen pullan syömisen kuolemansynniksi, tai tunnet huonoa omatuntoa yksittäisten treenien väliin jättämisestä, on syytä tarkastella omaa toimintaa. Älä anna elämäntavan karsia sosiaalisia suhteita tai rajoittaa elämän pieniä nautintoja. Treenatun ulkokuoren ja hyvän olon saa vähemmälläkin.

Usein tavoitteena on kehittyä sekä fyysisesti, että kokea psyykkistä tasapainoa ja hyvää oloa. Liikunta ja terveellinen ravinto auttaa kehittymään molemmissa päämäärissä, mutta älä vaadi itseltäsi liikoja. Älä ole pilkunviilaaja. Pilkun viilaaminen stressaa, eikä stressi ole liian suurina määrinä koskaan hyvästä.

mira_icecream_fitness

Fitnessiin pitäisi osata suhtautua chillisti, ajatella että se on yksi pieni osa elämää. Toteutat elämäntapaa siksi, että hyödyt siitä jollakin tavalla, mutta oli päämäärät mitkä tahansa, ei se saa olla elämän ainoa merkittävä asia. Täytyy osata olla armollinen itseään kohtaan ja myöntää ettei maailma kaadu siihen, jos missaat joskus yhdet treenit. Pitäisi ymmärtää että joskus lepo onkin oikea ratkaisu kehitykseen. Aina ei kannata työntää lisää puita uuniin, koska jossain vaiheessa pata ylikuumenee ja homma räjähtää käsiin. Opettele siis kuuntelemaan omaa kehoa ja tunteita.

Vain sinä itse voit tuntea oman kehon, mielen ja ajatukset. En ole vielä kertaakaan törmännyt valmentajaan, tai personal traineriin, joka osaisi lukea asiakkaan ajatukset, toimia selvännäkijänä tai tuntea tuskasi. Toisilla ihmisillä on kova kuori, joka kätkee sisälleen paljon pahaa oloa. Kaikille se tunteista ja fiiliksistä puhuminen ei ole niin yksinkertaista ja helppoa. Valmennussuhteissa avoimuus ja rehellisyys on takuulla ominaisuuksia, jotka kantavat pitkälle. Omia tunteita ei pidä vähätellä, asiakkaan täytyy uskaltaa kertoa jos jokin asia tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta tai pahalta. Kuinka valmentaja voi muuten reagoida asiakkaan hätään, tai elämän kriisiin?fitness_mira_jaatelo

”Puoli vuotta ilman palaakaan suklaata, voitte kuvitella kuinka siitä tuli kielletty hedelmä.”

Mun harrastus hyppäsi tosikkotasolle siinä vaiheessa, kun hypättiin valmennukseen mukaan. Halusin saada tuloksia ja olin jopa liian kuuliainen jossain vaiheessa. Alussa en todellakaan osannut kuunnella omaa kehoa tai miettiä mikä on järkevää. Olin ensimmäisessä valmennuksessa yli puoli vuotta syömättä ainuttakaan herkkua, ei edes yhtä onnetonta suklaapalaa. Sanonpa vaan, mutta absoluuttinen pidättäytyminen asiassa kuin asiassa ei ole hyväksi. Asioista tulee kiellettyjä ja uskokaa pois, se ihmisyys minussa kuuli kuinka kielletty suklaapatukka huuteli kaupan hyllyllä mun nimeä. Toisessa valmennuksessa sain ihan luvalla herkutella kerran viikkoon kisakauden ulkopuolella, se teki hyvää mun päälle ja keholle. jaatelo_kesa

Nyt on helppo myöntää että otin kilpailemisen alusta asti liian raskaasti. Olen todellakin ollut kuplassa, karsinut ihmissuhteita koska en ole jaksanut panostaa kaikkeen 100%. Olen ollut liian tarkka, varsinainen pilkunviilaaja ruokajuttujen ja treenien kanssa. Nykyään osaan ottaa asiat rennommin.

Ihanaa tämä rento, liikuntapainotteinen elämäntapa, joka sallii syödä spontaanisti iltakävelyllä vaikka jäätelön, eikä se tarkoita ettenkö elä terveellisesti tai ole hyvinvoiva.

-M