Fitness Classic 2017 verestää muistoja

Kuva: Mikko Niemi

Fitness Classic on parhaillaan käynnissä Helsingin kulttuuritalolla. Tänäkään vuonna en ostanut lippuja kisakatsomoon, intohimo fitnesskilpailemiseen on tainnut sammua lopullisesti. Vanhojen kuvien katselu hämmentää, olin ulkoisesti niin paljon kovemmassa kunnossa, mutta sisäisesti niin paljon enemmän hajalla.

Rehellisesti sanottuna olin unohtanut koko kevään Fitness Classicin, vaikka vielä viime kesänä harkitsin vakavasti osallistuvani juuri tähän 2017 kevään kilpailuun. Uskomatonta, kuinka ajatukset voi muuttua ja selkiintyä omassa mielessä niin paljon muutamassa kuukaudessa. Siihen tarvittiin vain hetki aikaa pysähtyä kuuntelemaan omaa itseään ja pohtimaan kuka mä oikeastaan olen, mikä on mulle tärkeetä elämässä ja mihin suuntaan mä olen menossa. Californian reissulla mä taisin hukata kiireen tunteen, taisin päästä irti stressistä ja jonnekkin matkan varrelle tipahti myös ne kisahaaveet.

Kuva: Juha Tikkanen

 

Kuva: Juha Tikkanen

Piti olla kuin duracell-pupu, luulin ettei mun paristot loppuisi koskaan. 

Pakko myöntää, että katsellessa vanhoja kuvia, kroppa oli kireempi, mutta niin oli mielikin. Olin itseäni kohtaan vaativa. Arki oli tiedostamatonta suorittamista ja pakkomiellettä saavuttaa elämässä mahdollisimman paljon, olla jotakin, saada aikaiseksi. Olin kuin jokin duracell-pupu, koko ajan menossa. Kuvittelin joskus, ettei mun paristot lopu koskaan. Kunnes jossain vaiheessa vauhti alkoi hiipumaan ja ihmettelin mikä mua vaivaa, miksi en enää muista asioita, miksi en pysty keskittymään, miksi arki tuntuu haastavalta ja raskaalta. Oikea veto siinä tilanteessa olisi takuulla ollut vain totaalilepo ja sairasloma. 

Olen hidastanut tahtia, lakannut olemasta vaativa. Ei tarvitse olla supernainen ja hyvä muistutus tähän oli esimerkiksi Kira Kososen viime viikolla julkaisema postaus treeniuupumuksesta. Janni Hussi on kertonut jo aikaisemmin julkisesti fitnessin polttaneen hänet loppuun, Even kanssa ollaan jaettu yhteistä kokemusta. Sofia Belórf oli antanut haastattelun jossain vaiheessa Ilta-Lehdelle siitä, kuinka raskas kokemus fitnessdietti oli. Tämä samaistuminen toisten kokemuksiin saa mut huokaisemaan helpotuksesta. Mä en olekaan huono, kun koin palavani loppuun rajoitetusta ruokavaliosta, suurista treenimääristä, kolmivuorotyöstä ja ainaisesta kiireen tunteesta. Kaikki langat eivät tahtoneet enää edes pysyä käsissä, kun paineli pääkolmantena jalkana menemään joka päivä. Koin aina kaipaavani enemmän omaa aikaa, kuitenkaan koskaan löytämättä aikaa itselleni.

Aloittaessani fitnessbuumin omassa elämässä monta vuotta sitten, mun kuva fitnesstytöistä oli juuri se, et ne on ylipirteitä, superenergisiä ja jaksavia, ennenkaikkea hyvinvoivia. Sosiaalinen media antoi ymmärtää, että fitness ihmiset elää jollain superlevelillä. Kysymys kuuluukin missä menee hyvinvoinnin ja ylisuorittamisen raja? Liikunnan ja terveellisen ruokavalion aloittaminen antoikin alussa rutkasti lisäpuhtia mun arkeen, mutta jossain vaiheessa se alkoi kääntyä miinukselle. Kisadietit on olleet mun heikkokohta, ne imi mut ihan kuiviin henkisesti ja fyysisesti. Jälkeenpäin on hyvä sanoa, että mulle ois pitänyt määrätä pakkolomaa ja rentoutumisharjoituksia. Enhän mä itse tunnistanut edes olevani silloin lopun edellä, vaikka oireet oli silmin nähtävät.

Kuva: Harri Masko
Kuva: Harri Masko

Minulle fitnesskilpaileminen ei ole hyvinvointia, se on rankkaa kamppailua itsensä kanssa.

Fitnesskilpaurheilu ei ole minulle hyvinvointia. Hyvinvointi käsite tarkoittaa mulle enemmän itsensä kuuntelua, sallivuutta, mutta kuitenkin terveellistä ruokaa ja liikuntaa sopivassa suhteessa henkilön itsensä jaksamiseen. Se oma jaksaminen on myös opittava tunnistamaan, stressantunut ihminen ei välttämättä edes näe, että nyt mennään liian lujaa. Sitten kun se loppuun palaminen iskee, tulet kyllä huomaamaan, että virta loppui.

Minkälaisia ajatuksia fitnesskilpaileminen teissä herättää? Ihastusta, vihastusta, vai jotakin muuta?

-M

Irti stressistä ja fitnessistä

Californiassa alkoi vihdoin paistaa aurinko ja lämpöä on riittänyt kahden viikon ajan. Vihdoin mulla on jonkinlaiset rusketusraidat, ihan mahtavaa! On helpottavaa ajatella, että suurin huolenaiheeni tällä hetkellä on ajatus siitä, poltanko itseni auringossa. Nämä päivät täällä ovat olleet lempeitä, vaikka arkeen kuuluukin askareita ja kotitöitä. Täällä olen päässyt irti ikuisesta kiireen tunteesta ja stressistä. Suomessa oli ainainen kiire jonnekin, paineet hoidettavista tehtävistä ja kasaantuvat asiat. Hyvin renoutuneena ja levänneenä arjessakin jaksaa huomattavasti paremmin. 

Kaikki stressi on kadonnut ja vasta nyt kaksi kuukautta ”levänneenä” ymmärrän, kuinka kiirettä koko mun arki oli Helsingissä. Heti valmistumisen jälkeen kolmivuorotyöhön sairaanhoitajaksi päivystysosastolle, siihen samaan syssyyn kaksi vuotta kestävät fitness kisaamiset ja mun mieli, joka on lapsesta asti opetettu, että töitä pitää tehdä ja on kyettävä elättämään itsensä. Se oli raskas yhtälö näin jälkeenpäin ajateltuna, vaikka ihminen ei usein ymmärrä tilanteen vakavuutta eläessään sitä hetkeä. Vuorokausirytmit vaihtelivat alituiseen, välillä valvottiin yöt ja välillä päivät, ei mitään selkeää kuviota. Vajaat 40 tuntia töitä viikossa + viidet kuntosalitreenit ja parhaimmillaan neljät aamulenkit, rajoitettu ruokavalio. Silloin olin ihan sujut arjen kanssa, mutta nyt kun olen nähnyt eron levänneen ja stressaantuneen mielen välillä, huomaan etten ole valmis palaamaan sellaiseen pyöritykseen.

Lepoa olisi pitäyt ottaa useammin noin hektiseen arkeen. Painoin kovaa arjessa ja kiirehdin joka paikkaan. En ollut valmis vähentämään työaikaani, joka vaikuttaisi tulotasoon. En myöskään ollut valmis uhraamaan aikaa harrastuksesta, joka oli minulle todella tärkeä. Nyt olen ymmärtänyt, etten vain voi panostaa kaikkeen 100% yhtä aikaa, jossain vaiheessa loppuu voimavarat. Jostain syystä koin, ettei koskaan ollut muka aikaa, rahaa tai mahdollisuuksia ottaa kunnon lomaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kun jotain oikein kovasti haluaa, ihminen löytää keinot toteuttaa toiveensa huolimatta taloudellisesta tilanteesta tai ajan puutteesta. Ei ole esteitä, on vain ongelmia, joihin täytyy löytää ratkaisu.

Nyt olen luopunut koko ajatuksesta, että kilpailisin vielä bikini fitnessissä. Uusi päämäärä on ehkä enemmän minua itseäni, se on yksinkertaisesti tavoite nauttia enemmän elämästä, hankkia runsaasti elämänkokemusta, nähdä maailmaa, ehkä rakastua ja perustaa perhe, mutta selkään ei ole välttämätöntä. Se arki on sallivampi, anteeksiantavampi ja vapaampi minulle itselleni. Viihdyn edelleen kuntosalilla, mutta en olisi valmis enää fitnesskilpailijan suunnitelmalliseen ruokavalioon ja treeniohjelmaan. On eri asia toteuttaa fitness elämäntapaa, kuin kilpailla lajin parissa.

-M