Onko pakko olla hyvä ihminen?

Onko-pakko-olla-hyvä-ihminen? Hyvä ihminen on saatavilla, tavoitettavissa, hän on aikaansaava ja työteliäs. Onko pakko olla hyvä ihminen, jos ei jaksa? Miksi aina pitää tehdä jotakin? Milloin hyvä ihminen rentoutuu? Tänä aamuna havahduin siihen, että nyt ollaan menty viimeiset päivät ihan liian lujaa. Niin lujaa, ettei omia ajatuksia ole ehtinyt kuulemaan. Kiireinen elämäntahti johtuu siitä, että nykyään on aina oltava saatavilla. Täytyy tehdä duunii omien tavotteiden eteen, tehdä töitä ja hankkia leipä, olla hyvä ja avulias muille.

Mun piti oppia rentoutumaan. Pakko myöntää, että se on helpommin sanottu, kuin tehty, ainakin toisinaan. Pari stressaavaa ja kiireistä työpäivää, liian vähän unta, vastaamattomia whats app viestejä. Keho ja mieli haluaa vain levätä, olla hetken täydessä hiljaisuudessa. Edes 15 minuuttia ilman puhelinta, ilman muita ihmisiä, tai jatkuvaa tekemistä auttaisi laskemaan stressitasoja. Illalla olen niin väsynyt, että kaadun sänkyyn puolikuolleena.  Miksi on niin vaikea ottaa aika itselleen pelkkään olemiseen? Aina pitää vähintäänkin kirjoittaa, treenata, tehdä töitä, jutella jonkun kanssa, tekstailla, päivittää someen päivän kuulumisia.. Argh! Sitten tuntuu, että oon niin poikki. Ihan kuin se kaikki toimeliaisuus tekisi minusta hyvä ihmisen itseni ja toisten silmissä.

Pakko olla hyvä tyyppi

Ainakin jossain määrin, elämääni määrittää halu olla hyvä tyyppi muiden silmissä. Täytyy olla hyvä työntekijä, hyvä ystävä, täytyy olla hyvä kaikessa ja kaikille. Samaan aikaan haluan tavoitella minulle tärkeitä asioita, niitä omia päämääriä elämässä. Välillä mä mietin, onko tämä kaikki todella mahdollista ja kuinka aika riittää kaikkeen? Haluaisin päästä tekemään työkseni asioita, joista oikeasti pidän ja nautin. Se kuitenkin tuntuun loputtomalta suolta tässä yhteiskunnassa, missä kaikille pitäisi antaa kaikkea yhtä aikaa, ja jaksaa loputtomasti päivästä toiseen. Jostakin täytyy luopua, tai oppia organisoimaan ajankäyttöä vieläkin paremmin.Onko-pakko-olla-hyvä-ihminen?

Onko-pakko-olla-hyvä-ihminen?

Nykyään on pakko olla aina tavoitettavissa, muuten on kuollut, tai ainakin jokin on pielessä.

Sosiaalinen media ja älypuhelimet, nykyajan vallantekoväline. Some avaa uusia mahdollisuuksia ja helpottaa kontaktin pitämistä. Toisinaan toivon, että voisin tipahtaa jonnekkin 1900-luvun alkupuolelle ihastelemaan kaunista säätä, matkaamaan pyörällä töihin kuulematta ainoatakaan *bling* ääntä laukusta. Korvissa sois pelkkä linnunlaulu ja tuulen humina. Tiedän, että älypuhelimen käyttö ja some-elämän aktiivisuus on oma valinta. Voin poistaa whats Apin, Facebookin, Instagramin ja Snapchatin vaikka samantien mun puhelimesta.. mutta haluanko? Se vaikuttaa moneen asiaan ja sosiaalinen media on nykypäivää. Se on tuonut mukanaan monta hyvää asiaa. Yleensä on kivaa jakaa ajatuksia sosiaalisessa mediassa, koska se mahdollistaa myös luovuuden ilmentämisen, tunteiden purkamisen sanoiksi. Enemmän mua rassaa olla aina tavoitettavissa, silloinkin, kun on tehnyt 13 tuntia töitä putkeen ja haluais vain olla hetken hiljaa yksin. Yhteydenpidosta on tullut niin helppoa, että on oltava jatkuvasti toisten ihmisten saatavilla ja ellei ole, joku pahoittaa mielensä, tai pelkää, että minulle on sattunut jotain.

Opittu kaava: Hyvä ihminen on ahkera ja menestynyt

Hyvä ihminen on ahkera. ”Ei se yhteiskunta toimi niin, että täällä vain lorvitaan ja jokainen jahtaa unelmiaan.” Ollakseen hyvä kansalainen, on tehtävä työtä, oltava huolehtiva ja rakastava ihminen läheisiä kohtaan. Pitää olla sopivasti sosiaalinen, ahkera ja joustava. Täytyy ottaa muut ihmiset huomioon. Ihaillaan ihmisiä, jotka saa paljon aikaiseksi, ovat lahjakkaita ja menestyviä. Silti on pakko myöntää, että on mahdotonta olla hyvä kaikessa yhtä aikaa. Voiko joku ihan oikeesti olla huippu-urheilija, some moguli, maailman paras tyttöystävä ja työntekijä yhtä aikaa?

TIMEOUT!

Tänään mulla alkoi pitkät vapaat. Päässä pyöri ajatus siitä, että nyt pitää ottaa iisisti. Kahden edeltävän vuorokauden kiireinen elämänrytmi, 26 kiireistä työtuntia, vähäiset yöunet ja nousevat stressihormonit sai mut pohtimaan onko pakko olla hyvä ihminen?

-M

P.s lue myös Hidasta-Elämää sivuston teksti aiheesta: Onko pakko olla hyvä ihminen?

Vähemmän stressiä kiitos

Rentouttava vapaapäivä

 

 

 

 

Fitness Classic 2017 verestää muistoja

Kuva: Mikko Niemi

Fitness Classic on parhaillaan käynnissä Helsingin kulttuuritalolla. Tänäkään vuonna en ostanut lippuja kisakatsomoon, intohimo fitnesskilpailemiseen on tainnut sammua lopullisesti. Vanhojen kuvien katselu hämmentää, olin ulkoisesti niin paljon kovemmassa kunnossa, mutta sisäisesti niin paljon enemmän hajalla.

Rehellisesti sanottuna olin unohtanut koko kevään Fitness Classicin, vaikka vielä viime kesänä harkitsin vakavasti osallistuvani juuri tähän 2017 kevään kilpailuun. Uskomatonta, kuinka ajatukset voi muuttua ja selkiintyä omassa mielessä niin paljon muutamassa kuukaudessa. Siihen tarvittiin vain hetki aikaa pysähtyä kuuntelemaan omaa itseään ja pohtimaan kuka mä oikeastaan olen, mikä on mulle tärkeetä elämässä ja mihin suuntaan mä olen menossa. Californian reissulla mä taisin hukata kiireen tunteen, taisin päästä irti stressistä ja jonnekkin matkan varrelle tipahti myös ne kisahaaveet.

Kuva: Juha Tikkanen

 

Kuva: Juha Tikkanen

Piti olla kuin duracell-pupu, luulin ettei mun paristot loppuisi koskaan. 

Pakko myöntää, että katsellessa vanhoja kuvia, kroppa oli kireempi, mutta niin oli mielikin. Olin itseäni kohtaan vaativa. Arki oli tiedostamatonta suorittamista ja pakkomiellettä saavuttaa elämässä mahdollisimman paljon, olla jotakin, saada aikaiseksi. Olin kuin jokin duracell-pupu, koko ajan menossa. Kuvittelin joskus, ettei mun paristot lopu koskaan. Kunnes jossain vaiheessa vauhti alkoi hiipumaan ja ihmettelin mikä mua vaivaa, miksi en enää muista asioita, miksi en pysty keskittymään, miksi arki tuntuu haastavalta ja raskaalta. Oikea veto siinä tilanteessa olisi takuulla ollut vain totaalilepo ja sairasloma. 

Olen hidastanut tahtia, lakannut olemasta vaativa. Ei tarvitse olla supernainen ja hyvä muistutus tähän oli esimerkiksi Kira Kososen viime viikolla julkaisema postaus treeniuupumuksesta. Janni Hussi on kertonut jo aikaisemmin julkisesti fitnessin polttaneen hänet loppuun, Even kanssa ollaan jaettu yhteistä kokemusta. Sofia Belórf oli antanut haastattelun jossain vaiheessa Ilta-Lehdelle siitä, kuinka raskas kokemus fitnessdietti oli. Tämä samaistuminen toisten kokemuksiin saa mut huokaisemaan helpotuksesta. Mä en olekaan huono, kun koin palavani loppuun rajoitetusta ruokavaliosta, suurista treenimääristä, kolmivuorotyöstä ja ainaisesta kiireen tunteesta. Kaikki langat eivät tahtoneet enää edes pysyä käsissä, kun paineli pääkolmantena jalkana menemään joka päivä. Koin aina kaipaavani enemmän omaa aikaa, kuitenkaan koskaan löytämättä aikaa itselleni.

Aloittaessani fitnessbuumin omassa elämässä monta vuotta sitten, mun kuva fitnesstytöistä oli juuri se, et ne on ylipirteitä, superenergisiä ja jaksavia, ennenkaikkea hyvinvoivia. Sosiaalinen media antoi ymmärtää, että fitness ihmiset elää jollain superlevelillä. Kysymys kuuluukin missä menee hyvinvoinnin ja ylisuorittamisen raja? Liikunnan ja terveellisen ruokavalion aloittaminen antoikin alussa rutkasti lisäpuhtia mun arkeen, mutta jossain vaiheessa se alkoi kääntyä miinukselle. Kisadietit on olleet mun heikkokohta, ne imi mut ihan kuiviin henkisesti ja fyysisesti. Jälkeenpäin on hyvä sanoa, että mulle ois pitänyt määrätä pakkolomaa ja rentoutumisharjoituksia. Enhän mä itse tunnistanut edes olevani silloin lopun edellä, vaikka oireet oli silmin nähtävät.

Kuva: Harri Masko
Kuva: Harri Masko

Minulle fitnesskilpaileminen ei ole hyvinvointia, se on rankkaa kamppailua itsensä kanssa.

Fitnesskilpaurheilu ei ole minulle hyvinvointia. Hyvinvointi käsite tarkoittaa mulle enemmän itsensä kuuntelua, sallivuutta, mutta kuitenkin terveellistä ruokaa ja liikuntaa sopivassa suhteessa henkilön itsensä jaksamiseen. Se oma jaksaminen on myös opittava tunnistamaan, stressantunut ihminen ei välttämättä edes näe, että nyt mennään liian lujaa. Sitten kun se loppuun palaminen iskee, tulet kyllä huomaamaan, että virta loppui.

Minkälaisia ajatuksia fitnesskilpaileminen teissä herättää? Ihastusta, vihastusta, vai jotakin muuta?

-M