Reissukuume painaa päälle – En suostu elämään oravanpyörässä

reissukuume

Ystävät, työkaverit ja puolitutut kysyy, miltä Suomeen paluu on tuntunut alku vuoden reissamisen jälkeen? Olen sanonut rehellisesti jokaiselle, että on ikävä takaisin reissun päälle. Helsinki ei tunnu enää kodilta samalla tavalla, kuin aikaisemmin. Minussa asuu pieni seikkailija, joka ei haluaisi millään tyytyä kaikkeen tuttuun ja arkiseen. Sydän sanoo ”elä” ja sitä kutsua on vaikea vastustaa.

Ollaan Even kanssa molemmat sellaisia elämän seikkailijoita, molemmat kannustaa toisiaan reissaamisessa ja hullujen ideoiden toteuttamisessa. On helppo hypätä elämän virtaan, kun toinen on samanlainen ja sanoo, että ”kyllä elämä kantaa, anna mennä vaan”. Toki järki kannattaa ainakin jossain määrin pitää mukana, mutta niin järkevää minusta ei saa tekemälläkään, että uhraisin unelmani ja pyhittäsin elämäni työlle (ellei kyseessä olisi puhtaasti intohimoni).

Ennen Losiin lähtöä pelkäsin, mitä jos kaikki meneekin pieleen, entä jos rahat loppuu? Entä jos sattuu jotakin, kuinka Suomessa sujuu alivuokralaisten kanssa? Ihminen pelkää kaikkea sitä, mistä ei vielä tiedä mitään. Toisaalta, ihminen pelkää myös sitä, minkä on ikäväksi elämässään kokenut.. ja nyt musta tuntuu että suurin pelko on elämän muuttuminen liian arkiseksi. 

Se oli kolmas tai neljäs vuorokausi Losissa, kun kirjoitin päiväkirjaan tunteesta, että olen tullut kotiin. Pohdin itsekseen, kuinka järjetöntä se oli. Ihan mieletöntä, kuinka ihminen voi tuntea olevansa kotona, vaikka ei tunne kaupunkia, ei tunne ympärillä olevia ihmisiä, eikä kulttuuria. Silti ihminen voi saada tunteen, että täällä mun on hyvä olla, tänne mä kuulun. Eikä se tunne laantunut, koti-ikävä ei koskaan tullut, ja ajatus Suomeen paluusta oli enemmän kauhukuva, kuin odotus. Mikäli Yhdysvaltoihin ois voinut jäädä, olisin jäänyt, eikä siitä olisi ollut kahta puhetta.

En ihastunut Los Angelesiin siksi, että Hollywood ja Beverly Hills on täynnä nuken näköisiä vaateliikkeen myyjiä. En ihastunut hienostoalueisiin, kalliisiin autoihin, vaikka ne kauniita ja hulppeita olivatkin. Ihastuin enemmän amerikkalaiseen kulttuuriin, ihmisiin, jotka hymyilivät ja tervehtivät. Ihastuin siihen iloiseen ilmapiiriin, jossa ihmiset halusivat toivottaa minut tervetulleeksi. Niinkin yksinkertaiset asiat, kuin aurinko ja meri teki minusta todella onnellisen, siihen unohtui murheet ja surut, kun katseli maailman kauneutta.

Ihmisen pitäisi kuulemma mennä sinne, minne sydän sanoo. Tällä hetkellä on vaikea sanoa, missä olen vuoden päästä, mitä mun elämään silloin kuuluu. Suunnitelmat tulevalle vuodelle ovat alullaan, mutta kuitenkin niin keskeneräisenä, etten halua paljastaa vielä mitään. Tulevat kuukaudet näyttää tulevaisuuden suunnan. Omaa sisintään on kuitenkin pyrittävä kuuntelemaan.

-M

Tältä tuntuu palata Suomeen


Täällä sitä ollaan. Kotona. Kaikkien tuttujen huonekalujen ja tavaroiden, sekä kämppisten ympäröimänä. Omalla vuoteella, katsellen makuuhuoneen ikkunasta postitaloa ja pientä vilausta Mannerheimintien liikenteestä. Maisema on vähintäänkin harmaa, sää pilvinen, mutta ei kuitenkaan kovin kylmä tai sateinen juuri tänään. Mä olen niin takaisin Helsingissä. Paluu kotiin on tuntunut vähintääkin oudolta, olin melkein unohtanut kuinka jotkin asiat ovat täällä niin erilaisia; ihmiset, wc-pöntöt ja liikenneruuhkat. Pohdin vain, että tuntuuko tämä kaupunki enää mun kodilta. 

Musta tuntuu, että mun sydän jäi Californiaan ja käytännön syistä olen taas täällä Helsingissä katselemassa postitaloa keskustan asunnon ikkunasta. Miltäkö nyt tuntuu? Ihan rehellisesti tuntuu oudolta olla kotona ja pientä kaipuuta on havaittavissa, takaisin sinne missä aurinko paistaa ja ihmiset ovat rennolla asenteella, avoimia, iloisia ja tervehtivät lähes aina kun luot heille hymyn ja katsot silmiin.

Ikuinen reissukuume taisi saada vain tuulta purjeisiin, koska juuri tällä hetkellä elättelen uusia matkahaaveita mielessäni. Toistaiseksi suunnitelmat ovat vielä auki ja asioita täytyy selvittää, kerätä rahaa ja puntaroida tilannetta, miltä tämä arkeen paluu tuntuu ja mitä mä tulevaisuudelta haluan. Katselen tulevaa avoimin mielin ja reissu avasi mun silmät näkemään taas sen, kuinka asioilla on tapan järjestyä. Kaikkihan meni paremmin kuin osasin koskaan kuvitella. Kun ihmiset kysyy kaduttaako että lähdin, vastaan; että olisi kaduttanut, jos en olisi lähtenyt. Matkailu avartaa maailmankatsomusta, se on varmaa. Losissa oli tunne, että mä olen tullut kotiin. Ihmiset toivotti tervetulleeksi hymyllä, rennolla meiningillä ja aina heillä oli joku syy tulla juttelemaan. Olen suorastaan valonlapsi ja siksi aurinko ja lämpö sulatti nopeasti tiensä mun sydämeen. Suomen pimeä talvi saa mut aina lannistumaan, vaikka yritän joka kerta suhtautua siihen positiivisesti ja ajatella niitä pimeneviä iltoja, kun voi kääriytyä peiton alle ja polttaa kynttilöitä. Silti pelkkä ajatus talven pimeydestä ja harmaudesta saa mut irvistelemään. Jos vain voisin valita lämmön ja auringon, se olisi aina parempi. Jos voisin valita meren tuulen ja hulmuavan kesämekon, pipojen ja untuvatakkien sijaan, se olisi aina parempi. Elämä on valintoja ja mä olen itse se tuomari, joka tekee ratkaisevat päätökset.

Katsotaan nyt mihin elämä heittää, haluan suhtautua tulevaisuuteen aika rennolla asenteella. Arjen ensimmäinen tavoite on, että kokisin olevani enemmän onnellinen ja vähemmän stressaantunut tukkaputkella huiteleva arjen supernainen Helsingin katukuvassa. Oma hyvinvointi ja arjessa jaksaminen on nyt tärkeysjärjestyksessä numero yksi, reissuhaaveita voi elätellä siinä rinnalla ja sovitella omaan arkeen aina kun sopiva sauma tulee.

Annetaan nyt Suomen arjelle mahdollisuus valloittaa minut uudelleen ja laaditaan suunnitelmia kaikessa rauhassa tulevaisuuden varalle. Se on selvää, että kesä vietetään Suomessa töitä tehden. Ehkä miniloma eurooppaan kesällä ja sitten loppuvuoden suunnitelmia pohditaan uudelleen vähän myöhemmin. Olen huomannut, että on parempi kun en sano mitään varmaksi. Usein löydän itseni jostain ihan muualta, kuin olisin koskaan kuvitellut.. Joten ei lupauksia, ei rajoja. Innovatiivisuutta ja unelmien jahtaamista rennolla asenteella luvassa loppu vuodelle.

Sitten siihen Suomeen paluun parhaaseen palaan, eli kämppikset J & V. Kotona oli ihanaa päästä halaamaan Jonnaa ja Villeä, jotka otti mut avosylin vastaan. Syötiin Amerikan tulaiset kahvipöydän ääressä ja vaihdettiin kuulumiset pitkän kaavan kautta. Parasta kotiin paluussa on ollut ehdottomasti super kivat ja ihanat kämppikset. Käytiin eilen jo Jonnan kanssa nopea visiitti shoppailemassa jotain uutta meidän kotiin. Viikonloppuna sitten paremmalla ajalla uusi kierros! Iso säkki suklaata keittiön ruokapöydällä on melkein tuhottu. Nyt mä yritän sopeutua elämään taas tätä Suomen arkea, jonka olin jo melkein unohtanut. Viikon päästä alkaa työt ja siitä starttaa virallisesti arki Suomessa.

-M