Et ole yksin

Eilen tulin kotiin itkukurkussa. Nousin rappusia ylös ja tunsin rinnassa kauheaa painetta.  Fiilikset olivat ristiriitaiset. Järki sanoi toista ja tunteet toista. Oli fiilis, että mä hajoan tähän paikkaan. En vaan voi selvitä tästä. Kun avasin oven, seurasi täysi romahdus. Tuntui, että olisin vuodattanut vuoden tuskan pois sisältäni. Itken harvoin ja itkeminen tuntui siinä kohtaa todella vapauttavalta. Tiedätteko mikä mua odotti kotona?

Kaksi äärettömän tärkeää ihmistä valmiina auttamaan. Tytöt halasivat ja lohduttivat. He saivat mut ymmärtämään jälleen kerran, että elämä kantaa. Tuntui kun en enää olisi yksin ongelmani kanssa. Tajusin että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen ovi avautuu.

Kuva: Dora Seitovirta
Kuva: Dora Seitovirta

Ihmiset eivät ole aina ymmärtäneet mua. Jengi ei ole ymmärtänyt sitä, kun herään keskellä yötä toisen ihmisen takia, vaikka seuraavana päivänä on duunia.  Mua ei aina myöskään ole ymmärretty tilanteissa, jossa tarvitsen itse toisen tukea.  ”Evellä on paha mieli, sen on nyt hyvä olla yksin”  Juuri silloin, kun tarvitsen eniten apua? Onneksi en ole kokenut tälläisiä tilanteita enää pitkään aikaan.

Mä en taas ymmärrä tätä ”yksin pärjäämisen kulttuuria”. En ole koskaan ymmärtänyt.  Jokaisella meistä on tottakai erilaiset tyylit käsitellä ongelmia, esimerkiksi joku voi purkaa tunteitaan liikuntaan, eikä tarvitse sen kummemmin toista ihmistä. Mutta onko se, että näyttää tunteensa heikkoutta? Olenko heikko jos en selviydy ilman toisten tukea? Välillä tuntuu, että me ollaan täällä Suomessa sotureita ja elämä on monelle meistä vaan selviytymistä. Se kuka meistä on kohdannut kovimmat vastoinkäymiset ja selviytynyt niistä yksin on jotenkin kova tyyppi. Sitten ollaan vielä ylpeitä siitä? Musta on hienoa nähdä kulttuureita, joissa perhe ja läheiset ovat kaikki kaikessa. Toinen tukee toistaan, kukaan ei jää yksin. Se jos joku on kunnioitettavaa!

14329985_10207295873300480_4314751005160654207_n

Mä olen ylpeä siitä, että voin sanoa olevani haavoittuva. Olen ylpeä siitä, että olen kaatunut ja kerta toisensa jälkeen nousen ylös. Ennen kaikkea olen ylpeä siitä, että mun ympärillä on niin mahtavia tyyppejä, että  ei tarvitse selviytyä yksin. Olen elänyt elämääni ylpeänä soturina kaipaamatta toisten tukea. Olen elänyt myös ilman tunteita fysiologisista syistä, ja uskoskaa pois, se ei ole elämistä. Musta on ihanaa, kun mulla on tunteet ja voin jakaa ne muiden kanssa. Musta on ihanaa, että täällä ei tarvitse selviytyä yksin. Voit puhua ystävälle, äidille, terapeutille tai vaikka tuntemattomalle miehelle kadulla jos siltä tuntuu. Apu on aina lähellä jos sitä on vaan valmis vastaanottamaan.  Et ole heikko jos pyydät apua. Me ollaan täällä toisiamme varten <3

Mielestäni kaikesta ei vaan voi selviytyä yksin. Eikä pidä.

Olisiko täällä kevyempi askeltaa, jos tukisimme toinen toisiamme? Mitä mieltä olette?

-Eve

(Visited 3 490 times, 1 visits today)
eveheikkinen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta