Seikkailu odottaa

Olin kirjoittamassa aiheesta hymy ja sen tuottamista hyvistä vaikutuksista. Olin kirjoittamassa siitä, kuinka jengin tulisi hymyillä enemmän. Olin kirjoittamassa siitä kuinka kaikki on niin siistiä ja onnellista just nyt. Tekstin julkaisuvaiheessa mut kuitenkin vallitsi kammo ahdistus. Sen tiuskivan naapurinkin taustalla voi olla paha olo. Usein ensimmäinen tunne on kuitenkin viha tälläistä henkilöä kohtaan. Olen opetellut ajattelemaan myötätuntoisemmin. Mietin että mitä on käytöksen taustalla. En voi tietää minkälaisia asioita muut ovat käyneet läpi. Kaikki me ollaan niin eri lähtökohdista. Kasvatus, kokemukset, temperamentti ja eletty elämä tekevät meistä sen mitä olemme tällä hetkellä. Niillä korteilla on vaan pelattava mitä meille on jaettu. Yhdestä asiasta olen silti varma. Sillä miten asioihin suhtautuu on suuri merkitys. Ajattelin kirjoittaa fiiliksistäni mitä tunsin tänä aamuna.

Heräsin aamulla, puin päälleni housut joiden hinnalla maksaisin kuukauden ruokaostokset. Meikkasin huuleni punaiseksi. Katson itseäni peilistä. Pelkkä olemus oli todella asiallinen ja tiukka. En tunnistanut itseäni. Siitä rennosta elämästä nautiskelijasta ei näkynyt jälkeäkään. Rantamekko ja suolainen meritukka on vaihtunut tiukkaan ponnariin ja mustaan jakkuun. Matkalla duuniin take away-kahvi kädessäni kelasin sitä, mitä kaikkea tarvitsen tunteakseni täyttymystä. Listasin päässäni asioita mitä pitää hankkia. Listani täyttyi turhasta materiasta. Pitää olla sitä, tätä ja tuota, että saavuttaa täyttymyksen. Sen jälkeen ajatukseni harhailivat siihen miten voisin olla vielä parempi ja menestyneempi. Rupesin kelaamaan sitä miten voisin tienata enemmän, lisätä työtunteja ja opiskella vielä työn ohella. Olo oli silti jotenkin todella tyhjä ja kolkko. Olen ajautunut taas siihen samaan pisteeseen missä olin jo aikaisemmin. Kun mikään ei vaan riitä. Helposti unohdan millä asioilla on oikeasti väliä. Muistanko jonkun ihmisen oikeasti siitä, että hänellä oli hieno auto vai siitä, että hän oli hyvä tyyppi?

Balilla ollessani muistan kun soitin äidilleni näillä sanoilla: ”Mä tuun olemaan onnellinen koko loppu elämäni mikäli saan katon pään päälle, ruokaa ja voin surffata.” Usein asiat jotka tekevät onnelliseksi ovat loppuenlopuksi melko pieniä. Nyt tuntuu siltä kuin peilistä katsoisi vieras ihminen. En tiedä johtuuko muutokseni pinnallisempaan suuntaan taustastani, kasvatuksesta vai ympäröivistä ihmisistä. Luulen, että kaikista näistä. En kuitenkaan ole antanut sen vaikuttaa minuun vaan päätin seurata sisintä. Olen nimittäin myynyt kaiken omaisuuteni ja irtisanottiin kampin kämppä yhdessä tyttöjen kanssa. Viikon päästä lähden seikkailuun koko omaisuus matkalaukkuun pakattuna.

I can still hear the waves.. I can still taste the salt… I can still feel the sun.. This is where I am at home

<3:Eve

26-VUOTIAS AU PAIR

Viikon kuluttua alkaa mun au pair vuosi Yhdysvalloissa. Tulen olemaan 12 kuukautta suloisen 1,5 vuotiaan neidin hoitotäti. Tyttö kävelee jo reipasta vauhtia ja perään saa katsoa, mutta epäilemättä meillä tulee olemaan ihania leikkihetkiä, satutuokioita ja kasvun paikkoja yhdessä neiti C:n kanssa.

Olen halunnut lähteä au pairiksi siitä lähtien, kun olin 16-vuotias. Silloin oli koulu kesken ja elin pitkälti koko nuoruuteni parisuhteessa. Olen niin ihmissuhdekeskeinen, ettei mua ois saanut uhraamaan rakkautta oman seikkailun vuoksi mistään hinnasta. Nuorempana olisin halunnut tehdä paljon asioita, mutta uskallus puuttui. Vuodet on tuoneet rohkeutta ja huomaan, että jokainen uusi elämänkokemus antaa lisää intoa mennä eteenpäin. Elämä on seikkailu, josta pitää nauttia. Au pair vuosi ulkomailla kuullostaa juuri nyt hyvältä breikiltä. Samalla voi pohtia tulevaisuuden suunnitelmia ja haistella perhe-elämää, miltä se oikeastaan tuntuu.

Moni mun ikäinen (26) on jo itse äiti, mutta mun tie on vienyt eri suuntaan. En ole siitä moksiskaan, tää on ollut ihan hyvä polku. Vauvakuumeet tulee ja menee aina parisuhteiden mukana. Rakkauden kokeminen saa biologisen kellon tikittämään ja sinkkuvuodet taas laittaa miettimään, että haluanko mä edes lapsia. Parisuhde ja perheen perustaminen on jonkin suuremman käsissä, en kanna siitä huolta. Tulee jos on tullakseen.

Lapsia pitäisi kasvattaa rakkaudella

Viime vuosina mua on alkanut kiinnostaa enemmän kasvatus, ja ennenkaikkea sen vaikutus aikuisuuteen. Lapsesta on otettava vastuu. Sellainen aito rakkaus ja välittäminen pientä ihmistä kohtaan on koko homman ydin. Luottamus täytyy rakentaa ja lasta täytyy kunnioittaa. Täytyy olla rajoja, joista pidetään kiinni. Ei saa olla liian lepsu, muttei myöskään liian tiukka, tai ylisuojeleva. Uskon, että rakkaus on hyvä resepti lasten kasvatukseen. Toki yksikään au pair ei voi päättää kuinka hoitolasta kasvatetaan, mutta ehkä nämä ajatukset ovat enemmän yleispäteviä juttuja kaikille, jotka toimivat lasten kanssa.

 Viimeinen mahdollisuus lähteä au pairiksi

Olen 26-vuotias ja nyt alkaa olla viimeinen mahdollisuus lähteä au pairiksi. Tähän kulttuurivaihtoon on lähdettävä ennen 27 vuoden rajapyykkiä, koska sen jälkeen au pair viisumia ei enää myönnetä Yhdysvaltoihin. Eli nyt, tai ei koskaan.

Olen aikeissa ottaa kaiken irti tästä vuodesta, eikä se todellakaan tarkoita alkoholin huuruisia krapula-aamuja kuoleman jano suussa. Se tarkoittaa varhaisia ylösnousuja, ulkoilua, pohdiskelua, kirjoittamista, tutkimusmatkailua Losissa ja lasten kasvatuksen oppimista ja ihmettelyä.

-M