Koti-ikäväkö?

Siitä kun viimeksi kirjotin onkin aikaa. Nykyään mun arki on vaan niin kiireistä koulun ja muiden juttujen kanssa, että ei tahdo olla aikaa edes istua alas ja avata läppäriä. Tänään mulla ois ollu normaalisti koulupäivä, mutta kadotin äänen viime viikoloppuna ja liikunnanohjaajana toimiminen ilman ääntä ei oikein toimi.

Viimeset puoli vuotta on mennyt todella ripeästi. Tuntuu uskomattomalta, että oon jo puolessa välissä mun koulua. Mun mielestä, se että aika menee nopeasti on hyvä merkki. Se tarkoittaa mulle sitä, että nautin mun elämästä niin paljon, että en edes huomaa ajankulkua. Kerkesin kuukausi sitten myös piipahtamaan suomessa ja siitä jäikin ihanat muistot. Kaksi viikkoa oli sopiva aika nähdä perhettä ja ystäviä. Asia mikä mut yllätti täysin oli, että mulle tuli koti-ikävä. Ikävä tänne Ausseihin. Tietysti eniten ikävöin ihanaa poikaystävääni, mutta ikävä tuli myös omia rutiineja. Surffausta, tanssia, työtä ja kavereiden kanssa hengailua biitsillä. Mulla ei oikein koskaan ollut kunnon rutiineja kun asuin vielä suomessa. En vain löytänyt mulle niitä sopivia juttuja. Täällä ausseissa taas tuntuu, että on liikaakin asioita mitä tehdä ja puuhailla. Tulevaisuuden suunnitelmat näyttää siltä, että jään tänne Ausseihin pidemmäksi aikaa. Me rekisteröitiin poikaystäväni kanssa meidän parisuhde ja haetaan yhdessä oleskelulupaa ausseihin. En tiedä vielä onko Australia mulle se koti minne haluan jäädä, mutta tällä hetkellä Aussit tuntuu hyvältä. Rehellisesti sanottuna mun unelma on muuttaa jossain vaiheessa eurooppaan lähemmäksi perhettä ja ystäviä. Jonnekkin missä voi surffata ja missä on lämmin, mutta aika näyttää.

Vaikka täällä maailman toisella puolella on aurinkoista ja rentoa, täälläkin on silti myös ne huonot päivät. Ne päivät kun ei tekis mieli nousta sängystä ja tuntuu, että mistään ei tuu mitään. Tähän kaikkeen tuo omat haasteensa kieli. Työskentely englanniksi ja opiskelu englanniksi ja ne ihmiset jotka mut tuntee, tietää että mun englanti oli 6 vielä yläkoulussa. Eli englanti ei ole koskaan ollut mulle helppoa. Vasta nyt puolentoista vuoden reissaamisen jälkeen voin sanoa, että mun englanti on hyvä. Semmosta se elämä on ihan kaikkialla. Ilman pahaa ei ole hyvää. Jos ei uskalla hypätä, ei varmasti mitään saavutakkaan. Tiedän, että moni siellä haaveilee reissuun lähtemisestä, siitä vapaudesta mitä reissun päällä oleminen tuo. Älä mieti enää, vaan lähde! Mä lähin yksin ilman päämäärää ja luotin vaan vaistoon,  että tää on oikein. Löysin rakkaan harrastuksen, työn mitä haluan tehdä ja ennen kaikkea miehen kenen kanssa näen tulevasuuden yhdessä. Tietysti en voi tietää, mitä tulevaisuus tuo, mutta olen varma, että ikinä en tule katumaan päätöstäni lähteä. Mä koen, että mun elämä on tällä hetkellä todella rikasta ja sopivan haastavaa. Tylsäkään päivä ei ole täällä tylsä.

<3:Eve

Vuosi 2017

2017 on ollut melkonen vuosi. Tiedättekö sen tunteen kun haluaisit mennä ajassa eteen päin ja nähdä missä olet vuoden kuluttua? Mä mietin tätä aika usein ja vuosi toisensa jälkeen olen juuri siellä, missä en olisi ikinä voinut kuvitella olevani. Niin kävi tänäkin vuonna.

2017 tammikuussa lähdin Ausseihin vähän miettimään, että mitä mä loppuen lopuksi tahdon elämälläni tehdä. Kisaamisestani oli kulunut ainoastaan vuosi, enkä jotenkin osannut irrottautua entisestä fitness-minästäni. ”Ylimäärästä siellä ja tuolla”. En pystynyt kävelemään peilin ohi tuijottamatta itseäni. Hormoonitoimintani oli edelleen ihan sekaisin. Olin korviani myöten stressissä, koska valmistuin juuri koulusta enkä tiennyt mitä tehdä. Tarvitsin aikaa, aikaa miettiä mikä elämässä oikeastaan onkaan tärkeää tai ainakin tärkeää minulle.

Lähdin ausseihin surkealla englannillani ottaakseni aikalisän. Ensimmäiset viisi kuukautta vietin maaseudulla. Siellä jos missä mulla oli aikaa miettiä mitä tahdon tehdä seuraavaksi. Pohdiskelin ja mietin. Yhtenä viikoloppuna ystäväni sai minut kokeilemaan surffausta hänen kanssaan. Ensimmäisen kerran kun nousin laudalle pystyyn tajusin, että tää on mun juttu. Tätä mä haluan jatkaa. Australian jälkeen lähdin Balille missä oikeastaa rakkaus surffia kohtaan syntyi ja aika menikin surffatessa.

Palasin kesällä pariksi kuukaudeksi Suomeen. Tapasin kaikki rakkaat ystäväni ja perheeni. Silti jotain oli muuttunut. Suomi ei tuntunut enää kodilta. Kadulla käveli vieraan näköisiä ihmisiä ja kulttuuri ei vaan tuntunut omalta. Maanantaina saavuin Helsinki – Vantaalle ja heti jo tiistaina mulla oli liput takasin Balille. Sydän jäi sinne.
Kesän olin toissä. Meillä oli aivan ihana työjengi ja muistelen aikaani siellä vieläkin lämmöllä. Mulla kävi tosi hyvä tsägä, että sain heti ekalla viikolla töitä ja viihdyin siellä niin hyvin. Töiden lisäksi vietin aikaa mahdollisimman paljon läheisteni kanssa, koska tiesin tulevasta lähdöstäni. Kesä oli samaan aikaan ihanaa, mutta haikeaa aikaa.
Elokuun lopussa myin kaiken omaisuuteni ja irtisanoin kämppäni. Tein radikaalin ratkaisun joka on osottautunut tähän mennessä elämäni parhaaksi. Lähdin ilman päämäärää Balille vain pieni rahasumma pankkitililläni. Mulla oli puolen vuoden viisumi Indoihin, muuta suunnitelmaa ei ollut. Päivät meni surffatessa ja viikonloppuna juhlittiin. Bali oli vienyt sydämeni totaalisesti. Kaikki oli vaan niin helppoa. Olin onnellisempi kuin moneen vuoteen. Pian raha-asiat ja tulevaisuus kuitenkin rupesi mietityttämään. Hyvä ystäväni, kehen tutustuin Balilla ilmoitti lähtevänsä Ausseihin ja innostuin itsekin asiasta.

Monen päivän pähkäilyn jälkeen päätin palata takaisin Ausseihin, koska olihan mulle tännekkin vielä viisumia jäljellä. Onneksi lähdin. Sain töitä, voin surffata päivittäin ja mikä parasta löysin ensimmäistä kertaa nyt 22-vuotiaana miehen kenen kanssa haluan jakaa elämäni. Olin löytänyt jo aikaisemmin oman intohimoni surffauksen ja eräänä päivänä missäpä muuallakaan, kun vedessä, tapasin poikaystäväni.  Samaan aikaan ystäväni kertoi mulle mahdollisuudesta opiskella liikunnanohjaajaksi täällä Australiassa. En miettinyt hetkeäkään, koska mullahan loppuu viisumi tämän vuoden lopussa. Opiskelupaikka mahdollisti jäämisen tänne Ausseihin. Papereiden pyörittelyn ja kielitestin jälkeen pääsin kuin pääsinkin kouluun. Oon tosi kiitollinen tästä vuodesta. Heittämällä yksi parhaimmistani. Parasta on tunne, että mun ei tarvitse enää selviytyä kaikesta yksin. Mulla on joku, kenen kanssa jakaa elämä. Vuosi on opettanut paljon kärsivällisyyttä, rohkeutta ja ennen kaikkea sen, että omaa sydäntä pitää kuunnella, koska se harvoin on väärässä.

Kiitos tästä vuodesta. En malta odottaa mitä 2018 tuo tullessaan. Rauhallista joulua ja hyvää uutta vuotta sinne koti suomeen! ❤

<3:Eve